Kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa ehkä noin kymmeneen vuoteen. Vanhempien rouvien kukkatapettikampaamosta Käpylässä sain sen mitä hainkin: uusvanhan rekkisluukkini takaisin ylikasvaneisuuden tilalle.

Treenasin.

Join vähän lisää malvateetä ja kirjoitin listan, mitä pitää ottaa mukaan. (Pakata en vielä jaksanut.) 

Kohta näen Kuhmon ja Uhtuan!

Join eilenillalla Pärnusta ostettua malvankukkateetä (joka muuttuu avaruusmehunsiniseksi, tämän opin ystävältäni Amandalta) ja katselin kuppia piteleviä käsiäni. Olen kauheen hirveen tosi nuori, mutta käsissäni alkaa näkyä sama kuin kasvoissani: jokaisen liikkeen ja ilmeen myötä syntyvät uurteet eivät palaudu sileäksi ihoksi vaan jättävät hienonhienon uran ja juonteen.

Näin se eletty elämä piirtelee viivojaan minuuseen.

Yllä on kuvia ihanaisesta Pärnusta.

Puhukoon ne puolestaan, sillä en pysty ajattelemaan muuta kuin puhelinsoittoa, jonka sain tänään. Kirurgin nariseva ääni kuulosti korvissani metiseltä, kun hän toivotti hyvää kesänjatkoa. Hyvää!

Koepalavastaukset olivat NORMAALIT.

Enää on jäljellä verisuoniprobleema, mutta se ei kuulosta lainkaan niin pelottavalta, ei.

Anteeksi tekstin vähyys ja kuvien paljous. Nyt vain sattuu olemaan hyvä kuvausvalo, jopa turistilootallemme.

Sisko ja siskonpoika (kaupungissa):

Uima-allas ja kaverit (maalla):

Aiemmin sovittu mukava juhannusmeno peruuntui (paranemista, Emma!), joten piti kaivaa ikuvanha pianohaitari esille ja pitää suunnitelmanvaihdostuumailusessio. Onneksi meillä oli sentään kasapäin mustikkapiirakkaa, ja internetin kätköistä löytyi viihdyttävää tarjontaa.

Siirtolapuutarhassa soi humppa, makkara kärysi ja kokko roihui. Mikä suomalaisuuden ylistys!

Mainio juhannus loppujen lopuksi.