Päätin muuttaa. Toivottavasti seuraatte perässä.

Blogin uus(vanha) osoite on

http://www.hevaa.blogspot.com

Sateen uhkaa uhmaten ajoimme eilen pyörillä (armaan mieheni sykkeli oli lastattu peräkärryllisellä ukkeleita) metsään lähelle merta. Poimin pihlajanmarjoja, vaikkei niitä pakkanen vielä ollut puraissutkaan. Keitän niistä jonain kauniina päivänä konjakin kanssa hilloa.

Tänään metsänämme toimi eräs kaupunginosan plänteistä. Maja rakentui silti, pienille majoille riittävät pienet metsät.

Eikä kukaan olisi halunnut lähteä kotiin iltapalalle.

Kesän sees tuntuu jatkuvan. Elän kaksoiselämää: toinen minäni tutkimusavustaa, konferenssiavustaa, keikkailee, yliopistoilee. Toinen minäni kuuntelee Mikko Perkoilaa ja silittää kuuntelijoiden poskia, pyyhkii pöytää, perkaa tillejä, panikoi vähän sikainfluenssaa.

Sairaalakin on mukana seesteisen elämäni juonessa: tutkimusaika on peruutettu jo kaksi kertaa ja siirtyy aina vain eteenpäin.

Niin kuin mitään ei olisi.

Olen ehkä päässyt eroon Tupakkarullan ikeestä, joka alkoi näin kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden jälkeen tuntua kurimukselta. 

Nukahtaminen on tapahtunut viimeisten viikkojen ajan Pikku Pegasoksen siivittämänä. Tänään aloitettiin Västäräkki vääräsääri. Tällä vauhdilla on ehkä siirryttävä  - ottaen huomioon suomenkielisen lastenrunouden määrällisen rajallisuuden -  Saarikoskeen ennen kouluikää. Se tuntuu tällä hetkellä paremmalta vaihtoehdolta, sillä en ehkä enää kykene keksimään lisää melodiamuunnelmia viidellä sävelellä.

(Olenko voinut käydä kaikki muunnelmamahdollisuudet läpi kolmessa ja puolessa vuodessa?)

Runosuosikiksi on noussut "Näin koira metsään menee", koska siinä on säe "pylly panee puks puks". Rakkaat alatyylisen huumorin ystäväni.

Olen lukenut viime päivinä Järvinen&Kolben esseekirjaa, kyynelsilmin, niin kuin luin vähän aikaa sitten Hesarin Kuukausiliitteessä ilmestynyttä luokkayhteiskunta-artikkeliakin.

Puhumattakaan Täällä Pohjantähden allasta, jonka ahmaisin vuosituhannen alussa. Olin kuumeessa ja luin sen siltä istumalta yötä myöten. Ja itkin, tietenkin.

En osaa oikein eritellä, mikä paatos, hurmos ja köyhäin puolustaja minussa herää tällaisen kirjallisuuden ääressä, mutta niin se vain herää ja liehuttaa lippujaan korkealla.

Joku osa minussa muistaa niitä esiäitejä, joilla ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään siitä, mitä nyt teen. Joku osa muistaa niitä arkistonauhojen naisia ja miehiä, jotka elivät todeksi sitä, että sun musiikkis on nöyrää ja yksinkertaista ja niin olet sinäkin oleva. Joku osa heristelee nyrkkiään tervaporvareille. Osa kokoaa yhteen pätkätyöläisten ja valkokaulusköyhälistön rintamaa. Osa kyselee varovasti kuiskaten, että onhan minulla kuitenkin hyvä maku Bourdieunkin mittapuulla. Osa minua retkeilee jossakin itseni ja sukulaisteni historiassa ja kuitenkin tekee siitä pesäeron. Osa ajattelee lapsiani, joilla lienee tulevaisuudessa kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, muttei taloudellista lain. 

Näitä retkiä taas.